Etusivu

Softaajan Vietnam-spesiaalin (4/2007) artikkelit.
Artikkelit ja kuvat julkaistu Fire-kustannus Oy:n luvalla, kopiointi ja edelleenlevittäminen kielletty.

Tämä artikkeli on pintaraapaisu aiheesta ja antaa kuvauksen perusvarusteista joita sotilailla oli mukanaan Tarkoituksena ei ole ollut lähteä listaamaan kaikkea mitä sotilaat kantoivat mukanaan, vaan lähtökohtana oli se mitä airsoft pelaaja tullee käyttämään ja kaappiinsa keräämään kun osallistuu vietnam teemapeliin. Samaten joku voi huomauttaa että ”missä on merijalkaväki?” tai ”missä on erikoisjoukot?”. Totta, artikkelissa keskitytään pitkälti pelkästään maavoimien varusteisiin ihan puhtaasti siksi, että se on suurin ryhmä pelaajista, muiden kokonaisuuksien keräilijöiden jäädessä marginaaliryhmiksi.

Yhdysvaltojen varustekehitys Vietnamin sodan aikana oli huimaa. Ensin vaihdettiin raskas ja epäkäytännöllinen M14 sotilaskivääri moderniin ja kevyeen M16 rynnäkkökivääriin ja samalla varustepuolella piti kehittää sopivia pukuja soveltumaan kuumiin ja kosteisiin viidakko-olosuhteisiin. Armeijan materiaalin tutkimus- ja kehityslaboratoriossa kehiteltiin useita erilaisia sovelluksia joissa käytettiin nailonia ja muita keinokuituja yhdessä puuvillan kanssa parantamaan varusteiden kestävyyttä, sekä käytettävyyttä.

Puvut:

Viidakkopuku korvasi käytössä olleen kenttäpuvun, tarjoten käyttäjälle enemmän taskuja joissa kuljettaa tarve-esineitä, sekä paremman ilmankierron jolla vähennettiin lämpöstressiä. Pukujen materiaaliksi valittiin 100% puuvilla, koska se oli käyttäjien mielestä mukavamman tuntuista iholla kuin sekoitemateriaalista valmistettu. Aluksi puvut valmistettiin tiukkaan kudotusta popliinikankaasta, mutta 60-luvun lopussa siirryttiin käyttämään kevyempää ja kestävämpää, nyky BDU:sta tuttua ripstop-kangasta, edelleen kuitenkin 100% puuvillaisena.

Viidakkopukuja on kolmea tyyppiä joiden kaikkien takissa on neljä taskua ja rintataskut ovat vinot. Housuissa taka- etu- ja reisitaskut, vasemmassa reisitaskussa pienempi tasku ea-siteelle. Housuissa on joko nappi- tai vetoketjusepalus.

1st pattern "Type I"

Otettu käyttöön vuonna -63 ja ollut käytössä ainakin vuoteen -66. Valmistettu puuvillapopliinista, väriltään OG-107. Takissa ja housuissa napit esillä, takissa kavennusläpät kyljissä ja olkapoletit. Housuissa kiristysnauhat reisitaskujen kohdalla ja kavennusläpät sivuilla.


2nd pattern "Type II"

Käytössä vuodesta -65 lähestulkoon sodan loppuun. Valmistettu puuvillapopliinista, väriltään OG-107. Muuten kuin Tyyppi I, mutta takin ja housujen napit olivat peitetyt, kuten nykyisessä BDUssa.

3rd pattern "Type III"

Käytössä vuodesta -67 sodan loppuun. Takista katosivat kavennusläpät ja olkapoletit. Housuista reisitaskujen kiristysnauhat sekä nappimallinen kavennusläppä korvattiin nykyäänkin käytössä olevalla solkimallisella. Värimalleja oli kaksi: "Class I": OG-107 ja "Class II": ERDL. Aluksi puvut valmistettiin puuvillapopliinista ja nappisepaluksella, mutta vuodesta -68 alkaen ripstop kankaasta ja sepalukseen vaihdettiin vetoketju nappien tilalle.

Varmasti useiten nähty kysymys pukuun liittyen koskee ommeltavia merkkejä ja niiden sijoittelua. Vietnamin sodan aikana oli amerikkalaisilla useita tapoja käyttää puvussaan merkkejä. Sodan alkuvaiheessa merkit olivat värillisiä, kuten toisessa maailmansodassa ikään. Loppupuolella sotaa kehitettiin kenttäväriset merkit joista saatetaan käyttää myös englanninkielistä termiä ”subdued”. Yleinen ongelma viidakossa oli varustehuolto. Sotilaat lähettivät likaiset viidakkopukunsa pesuun armeijan pesuloihin, mutta koska pestävää oli valtavasti, menivät puvut usein sekaisin. Jokainen tietää miten tuskaa on ommella hihamerkkejä pukuun, joten usein puvuissa oli vain nimi ja us army tekstilaatta sekä kauluksissa olevat metalliset arvomerkit.

Koska airsoftaajilla ei ole ongelmaa siitä että puvut menisivät pesussa väärälle kaverille, näkee pelikentillä paljon merkillisiä pukuja (joskus kirjaimellisesti). Miten näitä merkkejä sitten sijoitellaan oikeaoppisesti pukuun kiinni?

Vasempaan hihaan tulee kiinni yksikkötunnus mahdollisimman lähelle olkasaumaa, keskelle käsivarren linjaa. Toisinaan airsoftpiireissä näkee merkkejä jotka on kiinnitetty puoleenväliin olkavartta ja se on aika surullisen näköistä. Jos käyttäjällä on arvomerkit hihoissa, ommellaan vasemmanpuoleinen arvomerkki noin tuuman päähän yksikkötunnuksen alapuolelle.

Vasemman rintataskun yläpuolelle, läpän yläreunaan kiinni tulee us army tekstilaatta. Riippuen yksiköstä mitä käyttäjä haluaa imitoida, tekstilaatan yläpuolelle voi tulla esim. hyppykoulutusmerkki (ABN yksiköt) tai vain pelkästään sotatoimintaan osallistumisesta kertova merkki (CIB, Combat Infantryman Badge). Oikean rintataskun yläpuolelle tulee käyttäjän nimi.

Kauluksiin tulevat arvomerkit sijoitetaan niin että arvomerkin keskilinja on samansuuntainen kauluksen kärjen kanssa. Miehistöllä kauluksiin tulevat arvoemerkit ovat metallisia pinssejä ja kummassakin kauluksessa on samanlainen merkki. Upseereilla merkit ovat ommeltavia ja vasemmalle tulee aselajitunnus (esim. Tykistö, jalkaväki, pioneerit) ja oikealle tulee sotilasarvo.

Oikeaan hihaan tulee kiinni edellinen yksikkö jonka kanssa on osallistunut taistelutoimintaan. Vietnamissa näitä näki henkilöillä jotka olivat joko korean sodassa taistelleita veteraaneja tai sotilaita toisella tai kolmannella vietnam kiertueella. Jos käyttäjällä on arvomerkit hihoissa, ommellaan oikeanpuolinen arvomerkki samalle korkeudelle mitä vasemmassa hihassa oleva arvomerkki.

Päähineet:

Yleisin päähine Vietnamin viidakossa oli M1 kypärä. Vihreäksi maalattu, teräskuorinen, lasikuituisella sisäkypärällä. Malli lähes samanlainen mitä toisessa maailmansodassa. Leukaremmi kiinnittyy teräksiseen ulkokuoreen ja sisäkypärässä on säädettävä hikinauha jolla kypärän istuvuus päähän säädetään. Vähemmän vaarallisissa tehtävissä toimivat joukot käyttivät usein pelkkää sisäkypärää johon oli maalattu joukko-osaston tunnukset (kuten esim sotilaspoliisit).
Koska kypärän muoto on hyvin paljastava ja selvä osa taistelijan profiilia, oli kypärän päälle suunniteltu puuvillakankainen kypärähuppu. Hupussa on toisella puolella vihreä lehtikuvio, Mitchell leaf pattern, (näyttää suuresti tammenlehdiltä) ja toisella puolella ruskeansävyinen pilkku-kuvio syksyolosuhteisiin. Sodan loppuvaihessa sotilaiden asennoituminen sotaan oli melko negatiivista ja se ilmeni mm kypärähupun koristamisella erilaisilla iskulauseilla tai piirroksilla. Kuulapyssyilijän tulisi kuitenkin miettiä tarkkaan mitä kypäräänsä kirjoittaa, parasta tietysti on jättää huppu puhtaaksi. Kypärässä käytettiin myös kuminauhaa pitämään kypärähuppu paremmin paikoillaan sekä lisäämään naamiointimateriaalien kiinnitysmahdollisuuksia. Useimmin siinä kuitenkin kuljetettiin kaikkea mikä haluttiin pitää kuivana tai helposti käden ulottuvissa.

Tropical hat ("Boonie hat")

Tarve leveälieriselle hatulle joka suojasi niin sateelta kuin auringonpaahteelta todettiin sodan edetessä. Kehitettiin Tropical Hat, jossa oli matala profiili ja leveä lieri. Ensimmäiset mallit saapuivat koekäyttöön vuonna -66 ja vuonna -68 hattuja oli saatavilla yleisten jakelukanavien kautta. Hattuosaa kiersi nauha johon oli mahdollista kiinnittää naamiointia. Lieri oli mahdollista leikata ja muotoilla käyttäjän tarpeiden mukaan. Hatussa oli myös säädettävä leukahihna jolla voitiin kääntää hatun lierit ylös. Aluksi hattuja oli saatavilla OG-107 värillä, mutta myöhemmin myös ERDL-kuviolla, nämä tosin tulivat sen verran myöhään etteivät ne levinneet laajaan käyttöön. Esikunnassa päähineet otettiin vastaan nuivasti, sillä olivathan ne lerpan olemuksensa vuoksi mahdollisimman epäsotilaallisen oloisia.

Kantolaitteet:

M1956 (M56)
Vuonna 1954 kehitettiin metalliset liukukiinnikkeet joiden avulla saatiin taskut tukevasti vyölle ja näin tukevoitti kantolaitetta huomattavasti. Nykyisin näitä liukukiinnikkeitä näkee kutsuttavan virheellisesti ALICE-kiinnittimiksi. Koska ALICE järjestelmä on kehitetty vasta 70-luvun alussa ei se ehtinyt Vietnamin sotaan asti.
M56 LCE kantojärjestelmän runko muodostuu kankaisesta, joko pystyyn tai vaakaan kudotusta vyöstä sekä kankaisista H-mallisista olkaimista. Olkaimia on kolmea kokoa, normaalikoko,pitkä ja ekstrapitkä.
Vyöhön saa kiinni joko vanhanmallisia M1910 taskuja (kuten esimerkiksi nahkainen .45 pistoolikotelo) tai uudemmalla ”ALICE” kiinnittimellä varustettuja taskuja.
M56 lipastaskut. Lipastaskuja on kahta mallia, yleismallisia joihin sopii niin M14 kuin lyhyet M16:n lippaat, sekä varta vasten neljälle M16 kiväärin lyhyelle lippaalle suunniteltu malli joka nykypäivänä on harvinainen kuin mikä. Lipastaskuissa on nepparivarmisteiset lenkit kranaateille sekä hihna joka tulee kiinni olkaimien metallikoukkuun. Hihnan tarkoituksena on estää taskujen holtiton heiluminen lastattuna ja tukevoittaa kantolaitetta. Yleismallin M56 taskuihin mahtuu myös pitkät airsoftlippaat, nämä kun ovat aitoja lippaita lyhyempiä.
M56/M61 butt pack. Pieni yleislaukku jossa pystyy kuljettamaan kaikkea epämääräistä pientä tavaraa jolle ei ole erikseen tehty omaa taskua, tai ei muuten ole helposti kuljetettavissa vyöllä tai varusteissa. Buttpackissa on molemmilla puolilla paikat ”ALICE” kiinnittimille ja läpän toisessa reunassa reiät M1910 koukuille. M61 laukun erottaa vanhemmasta isomman kokonsa sekä sisällä olevasta kumitetusta kauluksesta.
M56 kenttäpullotasku on kankainen ja varustettu metallineppareilla.
M56A / B ensiapu- / kompassitasku. Kankainen pikkutasku jossa A mallissa kanttinauha kiertää vain läpässä, B mallissa se kiertää koko taskun.
M1967 (M67 MLCE Modernized Load carrying equipment)
Koska kankainen M56 imi paljon kosteutta ja kuivui hitaasti, alettiin kehittelemään nailonista vastaavaa järjestelmää. M67 MLCE muistuttaa ratkaisuiltaan jo paljon LC-1 järjestelmää, erona kuitenkin on mm muoviset nepparit jotka on LC-1 järjsestelmässä korvattu metallisilla.
M67 olkaimet ovat vastaavan malliset kuin M56 olkaimet, mutta valmistettu nailonista ja kokoja on vain yksi joka sopii kaikille. Vyö valmistettiin myös nailonista ja vanha solkimalli korvattiin kevytmetallista valmistetulla "Davis" soljella, joka kuitenkin usein korvattiin vanhemmalla T-soljella.
Lipastaskuja on kahta eri mallia. Lyhyille ja pitkille M16 lippaille. Asevoimien tarkoituksena oli korvata lyhyet lippaat pitkillä jo vuonna 65, mutta ne standardoitiin vasta vuonna 69. Pitkät lipastaskut jäivät vietnamin sodassa vähemmälle käytölle koska pitkiä lippaita ei saatu vielä valmistettua tarpeeksi luotettaviksi.
Kuitenkin M67 varusteiden vaihtelevan saatavuuden ja hinnan takia, osia jaettiin eri joukoille yksitellen ja täydellinen M1967 varustus oli äärimmäisen harvinainen näky kentällä.
Kantolaitteisiin liitettävien taskujen lisäksi oli muita vaihtoehtoisia tapoja kuljettaa ammuksia ja tarvikkeita. 20 patruunan lippaille oli oma uudelleenlatauspaketti joka koostui kankaisesta, 7 taskuisesta bandoleerista jonka jokaisessa taskussa oli pahvisiin suojuksiin pakattuna kaksi kymmenen patruunan patruunakampaa. Mukana tuli myös työkalu jolla patruunakammat sai helposti tyhjennettyä lippaisiin kevyesti painamalla. Bandoleeriin mahtui 7 lyhyttä 20 patruunan lipasta ja silti se oli kevyt ja yksinkertainen kantolaite, saavuttaen näin suuren suosion joukkojen keskuudessa.
40mm kiväärikranaateille oli aluksi kankaisia bandoleereja joissa oli sisällä muoviset kupit mihin kranaatin kärki ja osa rungosta asettui tukevasti ja yläpäässä oli nepparilliset läpät jolla taskut sai kiinni. Koska kuitenkin kuusi kranaattia vetävä bandoleeri oli auttamattomasti liian pieni, usein kranaatteja kuljetettiin tyhjissä claymoremiinalaukuissa. Myöhemmässä vaiheessa kehitettiin kranaateille oma 24 taskuinen liivipohja jossa 4 taskua varattu pitkille valaisuammuksille.
Haulikonpatruunoille oli vyötasku johon mahtui 12 patruunaa, mutta sekin auttamattomasti pieni joten ne kenellä haulikoita oli käytössään, kantoivat patruunat reisitaskuissa, M56 universaaleissa lipastaskuissa ja em claymorelaukuissa. SEAL miehillä taskuja näki käytössä toisinaan jos tehtävä oli nopea eikä paljoa varusteita tarvinnut ottaa mukaan.

Kengät:

Jos kantolaitteiden ja vaatteiden kehitys oli huimaa sodan aikana, kengät eivät jääneet siitä jälkeen, erikoisimpina pienellä ryhmällä kokeilussa olleet ”paljasjalkakengät” joiden pohjakuvio jätti pienen jalanjäljen (sanomattakin selvää että nykyään ne on keräilyharvinaisuuksia).
Viidakkokenkiä valmistettiin useita eri malleja joissa kaikissa sama perusratkaisu, vulkanoitu kumipohja, nahkainen jalkaterä ja puuvillasekoitteesta valmistettu varsiosa sekä teräslevy välipohjassa suojaamassa teräviltä piikeiltä. Mallit eroavat toisistaan pohjan kuvioinnin ja varren vahvikkeiden osalta. Vanhemmissa malleissa on Vibram-pohjat ja varren reuna- ja kantavahvikkeet nahkaa tai nailonia mutta varressa ei ole poikittaista tukea kuten viimeisimmässä jossa on myös ns. Panama-pohja. Alkuperäisen 60-luvulla tehdyn viidakkokengän erottaa myöhemmästä tuotannosta kantapään nahkaosassa olevasta pystysaumasta.
Vaikka käyttöön saatiin paremmin hengittävä ja nopeammin kuivuva kenkä, ei nahkaista maihinnousukenkää silti hylätty sodan aikana. Helikopteripiloteilla oli tapana käyttää nahkakenkiä koska he pelkäsivät mahdollisen maahansyöksyn sytyttämää tulipaloa joka saattoi sulattaa kengät käyttäjänsä jalkoihin. Nahkakenkää käytti myös esim sotilaspoliisit ja muut yksiköt jotka toimivat olosuhteissa joissa viidakkokengästä ei ollut merkittävää hyötyä.

Reput:

Yleisin käytössä ollut reppu oli ”lightweight rucksack” minkä perustana on alumiininen, vihreäksi maalattu kehikko mihin saa pienen repun kiinnitettyä hihnoilla. Koska itse reppuosa on suhteellisen pieni, jää kehikkoon tilaa muille tavaroille, kuten kenttälapiolle, makuualustalle tai kenttäradiolle. Reppua käytettäessä ei pistoolivyön takaosassa voi käyttää yleislaukkua tai kenttäpullotaskuja koska ne tuleivat repun kehikon tielle.
Etelä-Vietnamin armeijalle oli tehty oma ”indigenous ranger pack” tai ”ARVN ruck” joka oli suunniteltu pienille etelä-vietnamilaisille sotilaille, mutta mitä mm erikoisosastojen amerikkalaiset käyttivät sen noustessa korkeammalle selkään mitä amerikkalaisten oma reppu, mahdollistaen näin pistoolivyön vapaamman käytön. ARVN ruck on valmistettu kokonaan puuvillasta ja sen selkäosassa on jousiteräksestä valmistettu X-kehikko joka pitää repun irti käyttäjän selästä. Repussa on yksi iso lokero ja sen ulkopuolella kaksi pienempää taskua. Repun läpässä on myös paikka kenttälapiokannakkeelle ja alempana repussa remmi jolla lapion varren saa kiristettyä reppuun kiinni. Tämä reppu toimi esikuvana amerikkalaisten uudemmalle repulle ”tropical ruck”, joka on isompi, varustettu kolmella sivutaskulla ja valmistettu kokonaan nailonista, konstruktion muuten pysyessä suurinpiirtein samanlaisena.

 
   
 

Päivitetty: 8-06-2009